Eilen aamupäivällä telkkaria seuratessani osui CNN:llä kammottava otsikko: School shooting in Finland, several feared dead..

 

Sen jälkeen alkoikin parin tunnin mittainen CNN:n seuraaminen ja nettilehtien selaaminen. Tuon kauhean tragedian loppusaldo oli kauhea: 11 kuollutta, joista yksi on ampuja. Suuri osaanotto uhrien omaisille ja läheisille sekä kaikille Kauhajokelaisille...

 

Mietin uutisten jälkeen pitkään mikä voi olla vikana ihmisessä/yhteiskunnassa, että tälläiseen hirmutekoon pystyy. Tänään olen aamusta lähtien lukenut uutisia useiden maiden lehdistä ja seurannut keskusteluja (esim Eloveenan blogissa). Olen mieheni kanssa käynyt myös pitkiä keskusteluja aiheesta, hän omasta näkökulmastaan, minä omastani.

 

Minuun näkökulmaani on vaikuttanut omat, henkilökohtaiset kokemukseni.

 

Tämä ampujahan oli syrjitty ja koulukiusattu, josta en ollenkaan yllättynyt.... Mietin pitkään kannattaisiko minun vihdoinkin kirjoittaa aiheesta, ja otin itseäni niskasta kiinni. Tätä ei moni tiedä, ei kukaan perheessäni, koska en koskaan uskaltanut/halunnut tästä kertoa.

 

Kyllä, minäkin olin ylä-asteella koulukiusattu. Tuolloin en osannut pukeutua kuten muut, minulla oli rillit (nehän on niin kauhea asia), olin hiljainen, langanlaiha ja todella ujo, punastelin todella helposti enkä uskaltanut puhella poikien kanssa. Tämän takia sitten jouduin joidenkin henkilöiden silmätikuksi. Kiusaaminen oli enemmänkin jokapäiväistä nöyryyttämistä luokassa, haukkumista sekä hylkimistä. Välistä en halunnut mennä ollenkaan kouluun ja välistä lintsasinkin. Se kesti koko kolmen vuoden ajan jonka jälkeen vaihdoin lukioon jonne tiesin varmasti että nämä kiusaajat eivät tulisi (onneksi keskiarvoni oli hyvä). Kiitän muutamia ystäviäni jotka joina aikoina hyväksyivät minut omana itsenäni. Tosin en usko että he itsekään arvasivat kuinka pahoja haavoja tuo kiusaaminen minuun aiheutti.  Näin myös useiden muiden "erilaisten" oppilaiden joutuvan vielä pahemman koulukiusaamisen, myönnän että edes jonkinlaisen hyväksymisen eteen minäkin kiusasin heitä: yleensä hylkimällä ja haukkumalla. Olen tästä pahoillani.

 

En onneksi erakoitunut tai hautonut mitään väkivaltaista mielessäni kostoksi. Nämä haavat kylläkin seurasivat, ja seuraavat minua, monta vuotta kiusaamisen jälkeen. En yhä edelleen pysty luottamaan ihmisiin kuten ennen, tunnen itseni välistä todella rumaksi ja arvottomaksi. En  uskalla puhua väkijoukossa. En myöskään halua nousta esiin ihmisten keskeltä. Lukiossa sain paljon positiivista palautetta muilta, koulussa oli hyvä yhteishenki ja luokka puhalsi yhteen hiileen. Tämä oli minulle kuin terapiaa ja noina vuosina "löysin itseni". Nyt, vasta 27-vuotiaana, voin sanoa että oma persoonani, henkilöllisyyteni, on vihdoin löytynyt ja tiedän tarkalleen mitä haluan, mitä osaan/pystyn tekemään ja minkälainen olen.

 

Kiusatuksi joutumisesta syntyneet negatiiviset tunteet ovat vuosien mittaan vähentyneet huomattavasti ja minusta on tullut vahva persoona joka on noussut jokaisen elämän vastoinkäymisen jälkeen voittajana. Olen koko elämäni ajan seurannut omaa, itsevalitsemaani linjaa, jota jatkan yhä edelleen. Valitettavasti en aina ole kuunnellut muiden mielipiteitä tai apuja, pyydän anteeksi.

 

Luulen että minuakin kiusanneet ihmiset ovat kasvaneet ihmisinä ja joskus asioita miettiessään katuisivat tekojansa, etenkin näitä kouluammuskeluja kuullessaan. Toivon että kouluissa kiinnitettäisiin huomiota koulukiusaamiseen huomattavasti enemmän ja sitä kitkettäisiin vahvalla kädellä. Kiusattu kuten myös kiusaaja tarvitsevat psykologista apua.

 

Kiitän myös tässä miestäni joka on jaksanut olla minulle vuosien mittaan tukena ja kuunnellut kokemuksiani noilta ajoilta ymmärtäen ja auttaen. Ymmärrän nyt kuinka tärkeää on sen oikean ihmisen löytäminen vierelleen. Askim, seni cok seviyorum...