Itsekin kauhistelin jo ennen tänne muuttoani Suomessa riehuvaa "feministi"-politiikkaa. Nainen on perheen pää, nainen ja mies tekevät kaiken puoliksi, naisella on oma raha, oma tili, omat menot johon miehellä ei ole sanomista. Jos nainen haluaa, miehen tulee tehdä kotityöt ja ruoat sanomatta mitään vastaan. Naisella on oikeus tehdä avioehto jotta mies ei vaan saa yhtaan hanen ansaitsemiaan pennejään jos/kun ero tulee. Mutta jos mies haluaa erota niin kynsin ja verin miehen omaisuudesta otetaan se puolikas. Ero tulee heti jos mies ei osallistu kodinhoitoon tai että arki alkaa olla "tylsä". No joo, ehkä tämä oli aika raakaa yleistystä ja ennakkoluuloilla varustettua kirjoitusta mutta välistä todellakin tuntui tuollaiselta.

 

Turkissa feminismi on kodinsisäistä eli kuten Eloveena jo loistavasti kirjoitti, nainen määrää kaikesta kotiin liittyvästä ja mies vaan maksaa. Tämä alkaa jo ennen häitä kun hääparin omaa kotiin ostetaan huonekalut ja kodinkoneet. Nainen yleensä päättää mitä ja mistä ostetaan, miehen tehtävä on ainoastaan toimia elävänä lompakkona. Naisen perhe tietenkin tukee morsianta koko prosessissa ja joillain alueilla sulhasen tulee jopa maksaa erityinen summa morsiamen perheelle jotta saa luvan heiltä mennä naimisiin. Yleensä on myös tapana että sulhasen perhe ostaa morsiamelle jotain arvokasta, yleensä kultaa, joka on kokonaan morsiamen käytössä eikä tulla koskaan pyytämään takaisin. Tästä alkaa siis se matka dominoivaa kotirouvaa kohti :) Kotona siivous, ruoan laitto ja lasten hoito on täysin naisen vastuulla eikä tästä kovin poiketa. Ainoastaan jos nainenkin käy töissä voi mies joissain asioissa auttaa. Suurimmalla osalla perheistä on yhteinen tili josta kodin tarpeet maksetaan. Yleensä naisen toimesta. Naisille tämä kaikki on kunnia-asiaa ja miehensä onnellisuus kaikkein tärkeintä. Mitä parempaa ruokaa nainen laittaa, sitä parempi vaimo hän on (näin monet ajattelee). Anoppien ja morsianten välillä on yleensä ongelmia koska kumpikin haluavat olla sulhasen elämässä ainoa nainen...

 

Tähän ruljanssiin minä sitten sanoin "kyllä" muutama vuosi sitten. Ulkomaalaisena minun oli alussa pieniä sopeutumisongelmia mutta vauhtiin päästyäni pääsin elämän makuun kunnolla. Työskennellessäni mieheni onneksi auttoi minua mutta yhä edelleen suurin osa kodintöistä oli minun harteillani, ruoka tehtiin alusta lähtien käsin. Viikonloppuisin yleensä tein niin paljon ruokaa että se riittäisi meille arki-illoiksi ruuaksi. Nyt täydellisenä kotirouvana olen saanut elää paljon vapaampaa ja onnellisempaa elämää. Kodissa kaikki on minun vastuullani ja ruoanlaittoon tosiaan välistä kuluu parikin tuntia päivässä kun haluan tehdä jotain erikoista. Mieheni ainoastaan käy töissä. Aamulla hän nousee valmiiseen aamiaispöytään, pukee silittämäni vaatteet, tullessaan töistä siivottuun kotiin valmistelen hänelle hedelmälautasen tai pientä naposteltavaa, illalla on illallinen ja sen jälkeen tee jonka kanssa joskus tarjoilen omatekemiäni makeisia leivonnaisia. Teen jälkeen vielä hedelmiä jotka kyllä mieheni yleensä hakee syötäväksi mutta yleinen rutiinimme on tämä. Välistä autan miestäni hänen muissa töissään ja kokeiden valmistamisessa. Kodintöistä ylijäävä ajan käytän mielelläni kaupungilla seikkaillessa, aurinkoa ottaessa, netissä tai katson elokuvia sekä luen kirjoja. Monen tuttavani mielestä tämä asetelma on aivan "kauhea" ja että minun tulee "ehdottomasti etsiä heti töitä".  Olenhan "alistettu" kotiin. Tosiasiassa tilanne on aivan toisenlainen.Olen itse valinnut kotona olon. Taloudellisesti, meillä on yhteinen säästötili johon kummankin palkat tallensimme. Siellä ne kasvavat korkoa tulevaisuutta varten. Tällä hetkellä mieheni palkka (palkat) riittävät meidän elämiseen todella hyvin; työskentelemiseeni ei ole mitään taloudellista syytä. Laskut maksetaan kaikki yhdestä palkasta. Ostan kaupasta mitä vain haluan ja mitä tarvitsen tarvitsematta kertoa miehelleni paljon se maksoi tai mihin sitä tarvitsen. Voin käydä halutessani esim kampaajalla, vaikka joka päivä eikä mieheni kysy koskaan miksi. Suurimmasta asioista me tietenkin keskustelemme ja päätämme asioista yhdessä mutta niissäkin minun mielipiteeni on tärkeämpi kuin mieheni. Meillä tämä järjestelmä toimii todella hyvin ja olemme kummatkin onnellisia. Kaikki perustuu kummankin puoleiseen luottamukseen ja rajojen tuntemiseen.

 

Välistä en voisi kuvitellakaan olevani naimisissa suomalaisen miehen kanssa, maksaa jokaisesta laskusta oman puolikkaani tai vinkua että "kun et taaskaan laittanut pyykkejä koneeseen tai tiskannut". Tämän vastakohtana on sitten sohvalla makaava peruna jota kiinnostaa urheilu ja kalja, no thanks (ehkä yleistystä joo).

 

Huom. kirjoitukseni tarkoitus ei ole todellakaan mollata ketään vaan kertoa omista kokemuksistani omilla mielipiteilläni. Sama koskee part 1-osiota.